Varainhankintaseminaarin jälkeen

Aktiiviset Seniorit oli siis pitänyt huhtikuun 19. päivänä (2002) ehdottamani ja ideoimani varainhankintaseminaarin "Miten suuret ikäluokat vanhetessaan asuvat". Sen pitopaikaksi olin saanut puhuttua LEL:ltä tilat. Seminaariin emme kuitenkaan saaneet osallistujia ihan niin paljon kuin olimme toivoneet, joten päivä ei ollut vastannut ihan odotuksiamme. Seminaarin tuotto 3000 euroa tuli kuitenkin varattomalle yhdistykselle tarpeeseen. Aika pian seminaarin jälkeen istuin lyhyen tovin hallituksen kokouksen jälkeen Marja Dahlströmin ja Sirkka Minkkisen kanssa viinilasin ääressä. Sellainen ei ollut tavallista. Taisi olla ainoa yhteinen ravintolareissu koko yhdistyksessä olo aikanani.

Tuossa tapaamisessa keskustelimme ymmärrettävästi myös pidetystä seminaaristamme. Samalla puhuimme seuraavista seminaareistamme, Kaarina Hugheshan oli tammikuussa nimittänyt Marja Dahlströmin, Terttu Putilan ja minut varainhankintatyöryhmään, mistä toimeksiannosta en ollut kovin mielissäni. Minut oli nimetty työryhmään poissa ollessani ja lupaa kysymättä. Muistan, että tavoistani poiketen olin lähtenyt kesken kokouksen oopperaan Eija Pulkkisen kutsumana. Lupasin nyt naisille huhtikuista iltaa istuessamme hankkia seuraavaan seminaariimme sellaiset luennoitsijat, jotka houkuttelisivat paikalle enemmän maksavaa yleisöä. Ensimmäistä varainhankintaseminaariamme varten olimme nähneet todella paljon vaivaa etsiessämme lähes kaikkien Suomen kuntien ja kaupunkien johtajien ja sosiaalijohtajien osoitteet. Operaatioon oli osallistunut suurempi joukko aktiivisia senioreita kuin mihinkään aikaisempaan "projektiin". Eniten työtä osoitteiden hankkimiseksi tekivät sisareni Kaisu Mikkelä sekä Marja-Riitta Hakala.  

Dahlström ja Minkkinen eivät nyt jarrutelleet syksyksi ajatellun seminaarin pitämistä. Terttu Putilakin oli heti edellisen seminaarin loputtua todennut, että seuraavan seminaarin valmisteluun pitäisi varata enemmän aikaa kuin edelliseen oli ollut. Muistan hyvin, miten ideani varainhankintaseminaarista oli hallituksen kokouksessa otettu vastaan. "Miten me uskallamme?" oli Pirkko Tarvainen silloin kysynyt, johon minä jotenkin tähän tapaan: "Mitä me voimme menettää? Tipahdamme korkeintaan luudan päältä lattialle." Ajattelin, että jos teemme kaiken itse - hankimme osoitteet ilmaiseksi samoin kuin puhujat ja seminaaritilan, hoidamme markkinoinnin itse jne. - saamme kaikki seminaarista kertyneet rahat yhdistykselle, tarkemmin sanoen rahaa Loppukirin yhteistilojen neliöihin. Keväällä 2002 meille oli jo selvinnyt, ettei RAY välttämättä pitänyt Loppukiriä avustamisen arvoiseksi. Muistan syynkin: joidenkin rahasta päättäjien mielestä yhteisöllinen senioritalo olisi aiheuttanut vääristynyttä kilpailua. En ymmärtänyt selitystä silloin, mutta vaalirahajupakan selvittelyn alettua kymmenen vuotta myöhemmin monta palapelin osasta loksahti kuin itsestään paikoilleen. Huh huh!

Olimme outo lintu tonttipolitiikan hetteikössä

Kukaan meistä ei ollut aikaisemmin järjestänyt koko maata käsitteleviä seminaareja, mutta minun molemmat sisareni olivat. Heillä oli positiivisia kokemuksia tältä alueelta. Luultavasti ehdotin Minkkiselle ja Dahlströmille seuraavia luennoitsijoita: Tony Dunderfeltia, Sirkka-Liisa Kivelää ja Pirkko Lahtea. Olin varma, että saan heidät kaikki puhumaan ilmaiseksi, sillä he olivat entisiä haastateltaviani Yleisradion ajaltani. Enempi ongelmaa tuotti seminaaritilan saaminen, vaikka aikaa oli yli puoli vuotta. Summa summarum: Omasta mielestäni olin saanut Minkkiseltä, Dahlströmiltä ja Putilalta suostumuksen suunnitelmilleni.

Ilmeisesti sain toukokuun 22. päivänä pitämäämme hallituksen kokoukseen mennessä alustavat lupaukset niin seminaaritilasta kuin puhujistakin. Eila Puotilalle, joka rakasti enemmän muotoseikkoja ja kokoustamista kuin todellisia tuloksia, työvauhtini oli liikaa.  Todennäköisesti hän kuuli suunnitteilla olevasta seminaarista vasta kokouksessa. Hän lähetti kaikille johtokunnan jäsenille seuraavana aamuna sapekkaan kirjeen, joka oli suunnattu ideoimaamme seminaaria ja minua kohtaan.

Hei, 22.5. johtokunnan kokouksessa tuli keskusteluun taas ´syksyn seminaari´.

Ehdotan, että otamme tähän astisista kokemuksistamme oppia:

1. Johtokunnan työskentely on syöksähtelyä asiasta toiseen. Ei sellaista suunnitelmallista toimintaa, jossa jäsenet tietäisivät että näitä ja näitä asioita viemme eteenpäin näissä aikatauluissa. Yksittäisistä ihmisistä huokuu väsymys, turhautuminen, innostumattomuus, väkisin puurtaminen. Kaksi jäsentä on vuoden alkupuolella eronnut, yksi yrittänyt erota ja vain velvollisuudentunto pitää loppuja koossa.

2. Listataan johtokunnan must-asiat ja yritetään hoitaa ne parhaamme mukaan.

-Onko meillä pöytäkirjassa päätös seminaarista syksyllä? Jos ja kun, niin

-todetaan sen tarkoitus ja tavoitteet pöytäkirjaan

--nimetään hankkeelle projektiryhmä, joka koostuu toimintakykyisistä ja halukkaista johtokunnan ulkopuolisista jäsenistä. Projektiryhmän on toimittava suunnitelmallisesti, sen on pidettävä kokoukset ja niistä on tehtävä muistiot, joiden jakelussa on myös johtokunta.

--johtokunta seuraa hanketta muistioista ja tekee tarvittavat päätökset niissä olevien valmistelujen esitysten pohjalta.

3. Johtokunta keskittyy ja ponnistelee hoitaakseen listatut välttämättömät asiat mahdollisimman hyvin.

Aamuterveisin, Eila.

Eilan kirjeessä on aivan aiheellistakin arvostelua, mutta on siinä virheitäkin. Alkuvuodesta oli eronnut paljon useampi ihminen kuin kaksi. Lähtijöiden joukossa olivat mm. ensimmäisessä hallituksessa istuvat Heli Jäderholm ja Eino Jantunen, hallituksessa istuva Arja Jääskeläinen sekä edellisenä syksynä yhdistykseen liittyneet Heikki ja Anja Sirén. Heikki ehti istua muutamia viikkoja rakennustyöryhmässä.  Niin ikään oli eronnut hallituksessa istunut Eila Raikaslehto, jota olin hetken ajan jopa ajatellut yhdistyksemme puheenjohtajaksi, mutta jonka käyttäytymiseen olin karvaasti pettynyt kuten Marja Dahlströmkin. Eronnut oli myös mystinen Raimo Myöhänen, josta en koskaan oikein päässyt selville mikä hän oli miehiään. Hän väitti olevansa insinööri, mutta edes tietotekniikka ei ollut hänellä hallussaan vaan hän osallistui yhtenä kahdeksasta jäsenestämme järjestämällemme ATK:n alkeiskurssille. Jossakin työryhmässä hänkin istui mutta ei hallituksessa. Myöhänen oli se mies, jonka Marja Dahlström päästi minulta - ja muilta hallituksen jäseniltä - kysymättä yksin neuvottelemaan Satoon. Kuulin siitä vasta jäljestä päin Saattoi kevään 2002 aikana erota muitakin, he olivat kuitenkin rivijäseniä, joiden lähtöä emme edes huomanneet. Vaihtuvuus yhdistyksessä oli suurta, mutta kuten olen aikaisemminkin sanonut minua yksin on turha syyttää ihmisten lähdöstä.

Katson Eila Puotilan kirjanneen kaikki epäkohdat ja epäonnistumiset minun syykseni. Olisihan hänen täytynyt ottaa huomioon, että minä olin tuonut yhteisöllisen senioritalomallin Tukholmasta, käynnistänyt koko hankkeen, kutsunut koolle perustavan kokouksen, saanut tontin, lobannut satoja ihmisiä, hoitanut alkuaikojen tiedotuksen, puhunut lukuisia ihmisiä yhdistykseen mukaan. Kaikki ei ehkä ollut tapahtunut pilkulleen eikä paragrafilleen muotoseikkoja noudattaen mutta hämmästyttävää tulosta olin tehnyt. Jos olisin tehnyt niin kuin Eila nyt neuvoi, en olisi voinut esimerkiksi allekirjoittaa tonttianomusta juhannuksen alla 2000. Yhdistystä ei nimittäin silloin vielä ollut olemassakaan vaan vasta pari kuukautta myöhemmin. Ties miten Loppukiri-hankkeen olisi käynyt jos en olisi saanut silloin kiilattua jalkaani ovenrakoon. Olimme Helsingin tonttipolitiikan hetteikössä todella outo lintu. Kokemattomana en sitä silloin tajunnut. Yksi sun toinen asia on kuitenkin selvinnyt minulle 10-12 viimeisen vuoden aikana, vaikka en asiaa ole varsinaisesti tonkinutkaan. Kuten olen blogia aloittaessani kirjoittanut, totuus tulee aina aikaa myöten päivän valoon.