Kun erosin Aktiivisista Senioreista, haltuuni jäi paljon
yhdistyksen papereita, aika kasa sellaisiakin, joista kenelläkään muulla ei
ollut edes valokopioita. Ihmettelin aikoinaan ja ihmettelen vieläkin, miksi
kukaan auton omistavista senioreista ei tullut kesällä 2002 noutamaan hallussani
olevia yhdistyksen papereita. Ne täyttivät suuren kummitädiltäni perimäni vanhan
matkalaukun, jota en koskaan ollut käyttänyt varsinaisessa tehtävässään. Säilöin
siihen muistoni vuosilta 1999-2002. Poissa silmistä, poissa mielestä. Minulle
oli kristallin selvää, että olin tehnyt riittävästi Aktiivisten Senioreiden
puolesta enkä siinä vaiheessa enää halunnut edes pikkusormeani yhdistyksen
puolesta liikauttaa. Enkö ollut tehnyt jo tarpeeksi?
Tiedän kyllä syyn, miksi paperit jäivät haltuuni, miksi kukaan
ei tullut niitä silloin noutamaan, miksi kukaan hallituksessa istuva ei edes
soittanut minulle. Totuus on se, että lähtöni yhdistyksestä ei ole
trauma ainoastaan minulle, vaan myös jokaiselle yhdistyksen silloisen
hallituksen jäsenelle. Mutta kuinka paljon Loppukirissä asuvat ihmiset tietävät
tapahtumista, jotka johtivat erooni? Tuskin paljoa, jos yhtään mitään. Olen
kuullut hallituksen jäsenten selittäneen eroni mm. sanottamalla että
"erimielisyyksiä tuli". Tosiaankin tuli. Minun kannaltani tuli ratkaisevia
erimielisyyksiä. Tässä sanon vain sen, että kukaan ei ole pitkän elämäni aikana
loukannut toimittajan identiteettiäni niin syvästi kuin Eila Puotila ollessamme
VTT:ssa lobbaamassa. Olen kirjoittanut tapahtumasta aikaisemmin, joten tässä en
nyt ryhdy sitä kertaamaan.
Aktiivisten Senioreiden toinen puheenjohtaja Kaarina Hughes
oli epäilemättä se, joka junaili minulle lähdön yhdistyksestä. Mutta tapahtumat
käynnisti Eila Puotila, Kemiran entinen työntekijä joka oli Sirkka Minkkisen
läheinen ystävä - etten sanoisi sydänystävä. Koko muu hallitus - Hughesin,
Minkkisen ja Puotilan lisäksi Marja Dahlström, Terttu Putila ja Pirkko
Tarvainen - meni mukaan tapahtumaketjua ehkä tiedostamatta. Se miten Aktiivisten
Senioreiden hallitus minua Kaarlenkadulla olevassa toimistossamme tuona päivänä
kohteli oli uskomatonta. Kun vielä ottaa huomioon sen, kuinka paljon olin
kolmena edellisenä vuotena yhdistyksen ja Loppukirin eteen tehnyt
työtä, kohteluni tuntuu aivan käsittämättömältä.
Viimeiset hetkeni yhdistyksen
toimistossa
Sulkemalla silmäni aistin vieläkin viimeiset
hetkeni Aktiivisten Senioreiden toimistossa, tunnen Eila Puotilan syljen
kasvoillani kun laskeuduin rappusia alas selkä edellä naisen seuratessa minua
kädet ilmassa huitoen. Myöhemmin mieleeni tuli Andien vuoristossa Perussa
näkemäni kondorikotka siivet levällään. Siirtyessäni kohti
ulko-ovea tunsin Eilan syljen kasvoillani. En muista sanaakaan siitä mitä hän
puhui, mitä sanoja se hänen sylkensä suuhun toi. Siinä kohden minulla on
täydellinen muistikatko. Mutta hän taisi huutaa!
Ne hallituksen jäsenet, jotka olivat uskaltautuneet paikalle
tuohon kokoukseen, istuivat kohtauksen tapahtuessa pöydän ääressä vakavina
takapuoltaan heivauttamatta. Marja Dahlström ja Terttu Putila, jotka
olivat olleet mukana myös ensimmäisessä hallituksessa, loistivat poissaolollaan.
Molemmat olin kaksi vuotta aikaisemmin henkilökohtaisesti pyytänyt
mukaan Loppukiri-projektiin. Nyt he ilmeisesti häpesivät niin
paljon järjestämäänsä näytelmää, että katsoivat parhaaksi jäädä kotiin. He eivät siis tulleet
kokoukseen todistamaan, miten minusta tehtiin syntipukki tapahtumasta, jota
ilmeisesti ei ollut edes tapahtunut. Kuvaavaa yhdistyksen kulttuurille oli,
että edes nämä kaksi eivät koskaan myöhemminkään ottaneet minuun yhteyttä. Ketään ei
kiinnostanut puhua kanssani ja selvittää Eilan tarinan todenperäisyyttä.
Etenkin Marjan kohdalla tämä tuntuu käsittämättömältä. Minä ainakin
odotan opettajalta suoraryhtisyyttä, en selän takana kyyristelyä.
Mutta mitä hallituksen jäsenet itse asiassa tiesivät erooni
johtavista tapahtumista? Mitä Eila Puotila oli kertonut? Sen haluaisin minäkin
tietää. Tarvitsisin siihen kuitenkin totuusseerumia! Itse olin kirjoittanut oman
versioni erimielisyksistäni Eilan kanssa kirjeessä, jonka olin lähettänyt
jokaiselle hallituksen jäsenelle. Sen jälkeen
Kaarina Hughes kirjoitti minua soimaavan kirjeensä ja keräsi
hallituksen jäsenten nimikirjoitukset alle. Pätemisen tarvettako? Imagon
nostoako? Vaiko vain kateutta? Me olemme molemmat valtiotieteen kandidaatteja,
pääaineena molemmilla poliittinen historia. Minä olin tehnyt yli neljäkymmentä
vuotta kestäneen uran toimittajana kolmesta lapsestani huolimatta, Kaarina oli ollut Aktiivisiin Senioreihin
tullessaan työtön. Ilmeisesti ura oli jäänyt tyngäksi. Molemmat olimme eronneet,
Kaarina oli lapseton, minä olin kasvattanut yksinhuoltajana kolme lastani 1-, 2-
ja 5-vuotiaista.
Voi olla, että olen jo kertonut kaiken tämän minkä nyt tässä
kerron. Löysin ylläolevan tekstin koneeltani eilen ja ajattelen, että vanhan
naisen kompuroinnista kertovalle tekstilleni tekee kertaus vain hyvää. Ensin oli
siis Eila Puotilan "eilamainen" kirje Aktiivisten Senioreiden hallitukselle.
Sitä seurasi minun pitkä vastine. Sen jälkeen Kaarina Hughes - vaiko Sirkka
Minkkinen? - kirjoitti minua
yksipuolisesti solvaavan kirjeensä ja keräsi kaikkien
hallituksen jäsenten nimet oman nimensä alle. Kun hallituksen kokous loorasi
loppuaan, kirje ojennettiin minulle. Puheenjohtaja Kaarina Hughes ei ollut
vastannut muutama päivä - vaiko viikko? - aikaisemmin esittämääni pyyntöön, että Eila Puotila
pantaisiin ojennukseen. Ehdotin myös, että pyytäisimme tulehtuneita välejämme
selvittämään Suomen Mielenterveysseuran toiminnanjohtajan Pirkko Lahden, mikäli
Kaarina ei tehtävään kykenisi. Ei kyennyt, mutta ei Pirkkoakaan
pyydetty. Molemmat rakentavat ehdotukseni valuivat siis maahan kuin vesi hanhen
selästä.
Lähipäivinä saatte luettavaksenne kaikki mainitsemani kolme
dokumenttia. Sen kerron jo nyt tässä, että näytin aikoinaan kirjoittamani kirjeen
myös Pirkko Lahdelle eikä hän pitänyt sitä lainkaan pahana kuten Kaarina Hughes,
Sirkka Minkkinen, Pirkko Tarvainen, Terttu Putila ja Marja Dahlström. Meitä on
todellakin moneksi!
Edustin yksin jatkuvuutta
Kun kirjoitin ylläolevan tekstin syyskuussa 2010, luin samaan
syssyyn ne "muistelmani", jotka Pirkko Lahti oli kesällä 2002 kehoittanut minua kirjoittamaan
kokemuksistani Aktiivisissa Senioreissa. Huomioni kiinnittyi siihen, että Aktiivisten Senioreiden neuvotteluissa ja tapaamisissa vuosina 2000 ja 2001
lähes ainoa jatkuvuutta edustava ihminen olin minä. Esimerkiksi alkuvuodesta
2001 mennessämme neuvottelemaan Satoon, puheenjohtajamme Marja Dahlström
kieltäytyi lähtemästä mukaan. Toki hän oli kieltäytynyt monesti ennenkin, mutta
silloin hän oli aina esittänyt syyksi taidehistorian opinnot, lapsenlapset tai
väsymyksensä. Nyt ei ollut varsinaista syytä, hän vain kieltäytyi. Hän ei
yksinkertaisesti halunnut tulla Satoon, koska ei kuulemma ymmärtänyt mitään
siitä mitä Satossa puhuttiin eikä hän liioin halunnut paneutua ongelmiin. Kun hän
ilmoitti haluttomuutensa, muistan pohtineeni mitä tapahtuisi jos minä tekisin
sanoin. Mitä tapahtuisi, jos panisin pillit pussiin, kuten äidilläni oli tapana tuollaista
menettelyä kuvata. Satoon lähtivät alkuvuodeesta 2001 kanssani ainoastaan Reijo
Pesonen ja Eila Raikaslehto, joista kumpikaan ei kuulunut yhdistyksen
hallitukseen. Eikö ollut aika kummallista?
Minullakin olisi ollut kieltäytymiseeni pätevät syyni: mitä
pitemmälle hanke eteni, sitä enemmän eksyksissä ja yksin olin. Nukuin huonosti.
Burnout eteni. Velvollisuudentuntoni pakotti minut kuitenkin yrittämään ja
jaksamaan, vaikka kykenemättömyyttä tunsinkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti